Lentämisen huumaa: Ace Combat 2

Ace Combat -sarja on kuulunut suosikkeihini jo pitkään. Ensikosketukseni tähän vauhdikkaaseen arcaderäiskintäsarjaan, jolla ei ole lentosimulaattoreiden tai vielä vähemmän oikean lentämisen kanssa oikeastaan mitään tekemistä, tapahtui juuri kakkososan kohdalla. Saimme veljeni kanssa muistaakseni pelin lainaan serkultamme, jolla muutenkin oli kokoelma hyviä pelejä (Resident Evil, Final Fantasy VII, Micro Machines V3, Tekken 2, Time Commando...), toisin kuin monet ostamistamme peleistä - me kun ostimme siihen kultaiseen aikaan vielä pelejä lähestulkoon ainoastaan kansikuvan perusteella. Serkkumme taas tilasi jotain mielettömän paksua ranskalaista pelilehteä, ja oli täten ilmeisen hyvin perillä hyvistä peleistä.

Ensimmäisestä Ace Combatista, joka syystä tai toisesta julkaistiin Euroopassa nimellä Air Combat, olen kirjoittanut enemmän FFfinissä. Kakkososa parantaa kuitenkin helposti joka osa-alueella. Ensimmäisenä tulevat vastaan tyylikkäät alkuvalikot ja lyhyt, mutta hieno title-musiikki. Pelin valikot ovat muutenkin paljon hienommat kuin ensimmäisessä osassa, sekoitus tyylikästä militaristista ilmettä sekä selkeää ja toimivaa suunnittelua.

Juoni on aivan yhtä yhdentekevää roskaa kuin esimerkiksi Commandossa ja tekosyy kaikelle muulle. Kapinalliset (keitä he ovat, ei selviä koskaan) ovat toteuttaneet sarjan järjestelmällisesti suunniteltuja täsmäiskuja Hallitusta vastaan ja yksinkertaistettuna nyt Hallitus on ns. kusessa. Kapinallisjoukoilla on hallussaan strategisia ja pitkän matkan aseita (mitä se sitten tarkoittaakaan), joten uhkaa torjumaan muodostetaan palkkasotureiden joukkio, koodinimeltään Scarface (valitsivat ainakin hyvän leffan nimekseen). Ja pelaaja on kukas muukaan kuin tämän joukkion johtaja. Tarinankerrontaa on turha odottaa sen kummemmin, sillä se rajoittuu pitkälti tehtävien kuvailuihin.

Ensimmäisenä erona ykkösosaan huomaa grafiikan tason nousseen huikeasti - nyt peli ei enää näytä harmaalta oksennukselta, vaan maan ja taivaan jopa erottaa toisistaan! Pelaamani versio on jenkkiversio, joten se myös pyörii oikein mukavasti ja tuntuu edelliseen verrattuna mielettömän sujuvalta; vanhojen pelien PAL-käännökset kun monesti ovat mitä ovat, surureunoineen kaikkineen. Kannattaa siis välillä pelata vanhoja rumia pelejä, niin pienikin parannus tuntuu mielettömältä tekniseltä harppaukselta. Maisemat eivät suinkaan näytä nykypeleihin verratuna juuri miltään, mutta valolla ja värimaailmalla kikkailemalla on saatu peli näyttämään paikoin todella tunnelmalliselta, ja etenkin yöaikaan sijoittuvat tehtävät ovat jääneet mieleen. Tehtävien tunnelmaan vaikuttaa muutenkin yllättävän paljon se, mihin vuorokauden aikaan ne sijoittuvat, vaikka ei se suoraan itse pelattavuuteen vaikutakaan. Monesti peleissä ulkoasuun vaikuttaa melkeinpä enemmän grafiikan teknisen tason sijaan pelin taiteellinen suunnittelu, ts. kuinka hyvin käytettävissä olevia resursseja on hyödynnetty, koittamatta tehdä mahdottomia.

Pelattavuudeltaan Ace Combat 2 noudattaa pitkälti samaa kaavaa ensimmäisen osan kanssa. Tehtävien yksityiskohdat käydään läpi yllättävän hienossa briefingissä, jossa käydään läpi tuhottavat kohteet (targetit). Tuhottavina kohteina voi olla maa- tai ilmakohteita, kuten lentokonehalleja, torneja, tykkejä, tankkeja tai toisia hävittäjiä. Joissain tehtävissä avuksi voi pyytää siipimieheksi mies- tai naispilotin ja valita muutamasta vaihtoehdosta mikä hänen tehtävänsä on (suojaa, ammu viholliskoneita, ammu maakohteita ja muuta vastaavaa), mutta en huomannut että valinnalla olisi suurtakaan merkitystä - hyöty kun on joka tapauksessa mitätön. Viholliset sen sijaan ovat saaneet älyä päätä puristavan kypäränsä sisään, sillä nyt viholliskoneita ei etenkään Hard-vaikeustasolla niin vain aina ammutakaan alas ja ohjuksia saa itsekin väistellä minkä ehtii. Mukavana lisänä mukana on myös lentäjä-ässiä, eliittipilotteja, jotka ovat perusmaalitauluja etevämpiä. Ässien alasampumisesta palkitaan kunniamerkein, joiden kerääminen on oma pieni metapelinsä ja tavallaan vanhanajan achievementtejä/trophyja ennen kuin niitä oli keksittykään. Tehtävissä sinänsä ei ole suurtakaan eroa aiempaan, sillä ne koostuvat lähinnä kohteiden tuhoamisesta. Välillä lennetään kapeassa kanjonissa, mikä tuo hieman vaihtelua perustehtäviin. Yksi mielenkiintoisimpia tehtäviä on Dark Star, jossa pitää pysytellä pilvirajan yläpuolella, jotta tutka toimisi ja kohteet voisi nähdä.

Musiikeiltaan Ace Combat -sarja on aina tarjonnut hyvää, menevää musiikkia lentämisen taustalle. Kakkososa vaihtaa tyyliä hieman syntikkavoittoisempaan, mutta jää kuitenkin kauaksi kolmannen osan elektronisuudesta tai sitä seuraavien osien mielettömästä orkestraalisesta eeppisyydestä. Mukaansatempaavia kitarasooloja ja energisyyttä piisaa niin, että lentämiseen tulee hyvä fiilis. Sävellykset ovat pääasiassa sarjan luottosäveltäjiksi vakiintuneiden Tetsukazu Nakanishin ja Hiroshi Ookubon käsialaa, mutta myös Kohta Takahashilta ja Nobuhide Isayamalta on kappaleita, vaikkei heidän nimiä lopputeksteissä mainitakaan.

Näyte kappaleista Aim High, Fire Away, Dystopia, Rising High, Fire Youngman ja Night and day:


Pelin 21 tehtävää on koluttu läpi parissa-kolmessa tunnissa, riippuen tietty pelaajan taidoista, joten kovin pitkäkestoinen peli ei ole. Yhdessä kohtaa peliä voi valita kahdesta vaihtoehtoisesta etenemisreitistä, mikä vaikuttaa hieman tehtäviin, joten kaikki tehtävät pelatakseen täytyy kampanja mennä läpi kahteen kertaan. Tämän jälkeen voi koittaa pelin läpäisemistä Hardilla tai pelata tehtäviä Free mission -tilassa, jossa saa pelata tehtäviä vapaassa järjestyksessä ja yrittää parantaa aikaa. Tai vaihtoehtoisesti voi keskittyä keräämään kunniamerkkejä, mikä tuo tuttuihin tehtäviin hieman lisähaastetta. Toisaalta lyhyt kesto on pelin hyviä puolia, sillä sen voi pelata hyvin yhdeltä istumalta läpi paremman tekemisen puutteessa.

Neljä kuukautta

Neljä kuukautta, sen verran on ehtinyt kulua viime blogipäivityksestä. Se on tätä nykyelämän vaikeutta kun on niin paljon kaikkea mielenkiintoista vapaa-ajan viihdykettä, että vain osalle riittää aikaa. Olen viime kuukausina valokuvannut, käynyt matkoilla, kuunnellut paljon musiikkia mutta myös pelannut. Seuraavassa hieman mietteitä peleistä, joita olen tämän vuoden ensimmäisenä puoliskona pelaillut.

Mafia II

Sain pelin veljeltäni joululahjaksi ja huh että siinä meni lopulta kauan että pääsin loppuun! Ei sillä, että peli suinkaan olisi pitkä, vain reilut kymmenen tuntia tarinan osalta, mutta parin kuukauden pelitauko tuli pelkästään siitä, että vein PS3:ni kaverini luokse Resident Evil 5 -co-op-sessioita varten, ja sinnehän se jumittui pitkäksi aikaa. Enkä aloittanut peliä kuin muistaakseni vasta joskus maaliskuun puolella.

Pelisarjan ensimmäinen osa on tuttu vuosien takaa ja teki suuren vaikutuksen aikanaan - hieno grafiikka, Grand Theft Auto -sarjaa huomattavasti todenmukaisempi ote, elokuvamaisuus ja mieleenjäävät, elävät hahmot näin päällimmäisenä. Unohtaa ei sovi myöskään kerrassaan loistavaa teemamusiikkia, jota jäin monesti valikkoon kuuntelemaan.

En kuitenkaan koskaan päässyt peliä läpi, sillä jumituin erääseen tuskastuttavan vaikeaan kohtaa pelin loppupuolella.

Mafia II on ennen kaikkea tarina Vito Scalettasta, köyhän sisilialaisen perheen pojasta, jonka perhe muuttaa Empire Bayn fiktiiviseen kaupunkiin 30-luvun alussa. Kuten arvasta saattaa, elämä pienois-Italiassa ei olekaan niin auvoista ja ihanaa ja perheen isä saa surkean työn satamasta ja sen rasittamana hakee lohtua alkoholista. Perheen talousvaikeudet kulminoituvat kun isä hukkuu satama-altaaseen onnettomuudessa ja perhe jää yksinhuoltajaäidin harteille. Vito kuitenkin lyöttäytyy yhteen Joe Barbaron kanssa josta on tuleva hyvä ystävä ja rikoskumppani. Vito jää kuitenkin kiinni rikoksesta ja valitsee sotaan lähtemisen vankilan sijaan, USA:n armeijalla kun on käyttöä tykinruoalle toisen maailmansodan aikaan.

Mafia II tuntuu ensimmäiseen osaan verrattuna piristävän uudelta, joskin silti monella tapaa tutulta. Peli pääsee varsinaisesti alkamaan sotajaksolla Sisiliassa. Pian huomaa ammusten viuhuvan joka suuntaan, kranaattien räjähtelevän ja tunnelman olevan muutenkin asiaankuuluvan intiimi. Jopa siinä määrin, että sotakohtaus, vaikka onkin vain hyvin pieni osa peliä, tuntuu paremmin toteutetulta ja tunnelmallisemmalta kuin monessa varsinaisessa sotapelissä. Toimintaan on selvästi panostettu, sillä ohjaus tuntuu aiempaa paremmalta ja jotenkin raskaammalta, tuntumaa ampumiseen on enemmän ja laukaukset sellaisia, että tietää osuneensa maaliin. Sisilian maalaismaisemista siirrytään takaisin Empire Bay:hin Viton saatua osuman itseensä, ja hänet lähetetään kotiin sitä parantelemaan. Siitä alkaa vaarallinen ja verentahrima elämä järjestäytyneen rikollisuuden parissa, ja Viton kiipeäminen pitkin sen hierarkian portaita.

Mafia II:n vahvuudet ovat siinä missä ensimmäisenkin osan - tarinassa. Harvassa pelissä tarinankerronta on yhtä hyvin toteutettua ja harkittua kuin Mafiassa, mieleen tulee ehkä vain Metal Gear Solidit pelaamistani peleistä. Mafia II tuntuu kuin pelaisi laadukasta mafiaelokuvaa, jossa toimintakohtauksiin saa osallistua ja keskustelut katsella hyvin kuvatuissa ja ohjatuissa välianimaatioissa. Laadukasta vaikutelmaa korostaa hyvin tehdyt kasvoanimaatiot ja ilmeet. En tosin ole pelannut Heavy Rainia tai L.A. Noirea, joissa kummassakin on kehuttu hahmografiikkaa, mutta vertailemattakin hahmot vaikuttavat todella eläväisiltä. Kaikkea ei tarvitse sanoa, kun eleistä ja ilmeistä pystyy tulkitsemaan viestin. Ääninäyttely on pelien parhaimmistoa ja äänet sopivat hahmoille poikkeuksetta loistavasti. Mafiakliseisiin ei tartuta liikaa, vaan tarina tuntuu mukavan uskottavalta, tai ainakin sellaiselta mihin on tottunut elokuvissa.

Itse pelaaminen vaihtelee pääasiassa kolmannesta persoonasta kuvatun räiskimisen, lähitaistelun ja autoilun välillä. Kaikki osa-alueet toimivat hyvin, eikä ohjauksen kanssa tule ongelmia oikeastaan missään vaiheessa. Autoilun saa aidomman oloiseksi laittamalla "simulation"-asetuksen päälle, ja sen myötä ajoneuvoihin tulee hienosti massan tuntua, eikä 50-luvun perhefarmaria todellakaan pysäytetä 120 kilometrin tuntivauhdista parissa kymmenessä metrissä, etenkään lumessa tai sateessa. Takaa-ajotkin ovat jännittävämpiä, kun autolla on selvät rajoitteensa, eikä mahdottomuuksiin pysty. Ajotuntuma on jopa parempi kuin monessa varsinaisessa autopelissä.

Kuten aiemmin mainitsin, myös räiskiminen toimii hyvin. Suojaan voi hakeutua liukkaasti vaikka liukumalla maata pitkin ja sieltä on hyvä kuikuilla laukauksia kohti vihollisia. Aseet ovat tavanomaisia pistooleja, konekivääreitä ja haulikoita, mutta hyvänä ominaisuutena ne kaikki ovat käyttökelpoisia loppuun saakka, eikä luoteja tarvitse montaa kaataakseen rötösherrat. Kranaatteja ja molotoviin cocktaileja ei tullut paljon käytettyä.

Tehtävät kaipaisivat kuitenkin vaihtelua enemmän. Useimmiten ne koostuvat vain siitä, että Vito saa puhelinsoiton ja pitää ajaa autolla jonnekin, listiä joku ja ajaa äkkiä pakoon. Tapahtumapaikat kyllä vaihtelevat kiitettävän erilaisista miljöistä toiseen, varastorakennuksista pilvenpiirtäjiin ja satamaan. Tehtävien viehättävyydestä suuri osa tuleekin ympäristöjen tutkimisesta ja yksityiskohtien ihailusta - niitä nimittäin riittää. Koko Empire Bayn kaupunki on rakkaudella rakennettu täyteen pieniä yksityiskohtia, joita ei välttämättä huomaa, jos ei pysähdy välillä katselemaan ympärilleen. Asuntojen sisustukset, esineet, huonekalut ja kaikki huokuvat 50-luvun autenttista henkeä. Peliin on luotu ajan henkeä vaatekaupoilla (joista voi ostaa itselleen puvun), peliä varten tehdyillä mainoksilla joissa pin-up-tytöt mainostavat milloin mitäkin olutta tai vastaavaa ja radiokanavilla, joissa soi ajan musiikki. Myös syrjäisemmillä paikoilla, kuten esimerkiksi venesatamassa, yksityiskohtaisuus on huikeaa. Satamassa on iso laiturirakennelma, jossa on purjeveneitä kaikkine tarpeineen ja siellä ihmisiä touhuamassa ja kävelemässä ympäriinsä. Eikä yksikään tehtävä edes sijoitu sinne alueelle! Tämän takia kaupunkia on hauska tutkia ja "matkailla", kun voi nauttia tekijöiden luomista maisemista. Autolla ajamista on kuitenkin selvästi liikaa, kun 80 % peliajasta tuntuu menevän siihen. Itse tehtävät ovat melko lyhyitä rykäisyjä. Vaikka ajaminen onkin toteutettu mallikkaasti, liika on liikaa.

Pelissä ei myöskään ole tehtävien ulkopuolella juurikaan tekemistä, minipelejä tai vastaavaa. Ihan hauska bonuspeli on vanhojen Playboy-lehtien etsiminen (jotka ovat hyvänä oivalluksena kuvia oikeista keskiaukeaman tytöistä lehdistä vuosilta 1958-68), joskin monia niistä pitää etsiä tehtävien aikana. Mutta yllätti kuitenkin, kuinka paljon alastomuutta peliin on uskallettu laittaa (sitä on välianimaatioissakin), kun tuntuu että sitä vältellään viimeiseen asti K18-peleissäkin, vaikka väkivaltaa on yleensä sitäkin enemmän.

Sharon Cintron, toukokuu 1963

Minulla meni tarinan läpäisyyn kymmenisen tuntia, mutta lisääkin olisi kelvannut. Peli ei lopulta tuntunut aivan niin eeppiseltä kuin olin ajatellut, kun nousu hanslankarista wise guyksi tapahtuu melko nopeasti reaaliajassa, vaikka pelin sisäisessä ajassa tähän meneekin vuosia. Yllättäviä käänteitä ja vaarallisia tilanteita mahtuu kuitenkin tähän pätkään paljon, eikä tämä ole peli jonka heti unohtaisi. Toivoisin että pelille tulisi yhtä pitkä lisäosa, joka laajentaisi tarinaa, sillä puitteet ovat yhdet hienoimmista. Kuten teemamusiikkikin:

Disruptor

Disruptor voi tuntua hyvinkin randomilta valinnalta, enkä voi sanoa että kansikuva todellakaan houkuttelisi nappaamaan peliä hyllystä - tuo designhan on aivan karsean näköistä ja mautonta, kuin epäonnistuneesta scifi-sarjakuvasta. No miksi tällainen peli sitten kiinnostaisi pätkän vertaa? Ihan vain mielenkiinnosta koska pelin taustalta löytyy Insomniac Games, Spyrot ja Ratchet & Clankit tehnyt pelistudio. Disruptor on studion ensimmäinen peli eikä siinä ole harmi kyllä kuin häivähdys myöhempien pelien hohdokkuutta. Kyse on hyvin suoraviivaisesta Doom-kloonista (90-luvun puolivälissä Doom oli kovinta ikinä) vailla juurikaan mitään omaperäistä. Pelissä pelataan tulevaisuudessa YK-sotilasta, joka lähetetään vaarallisille tehtävälle eri paikkoihin ympäri galaksia. Juonenkuljetus on hieman sekavaa, joten tapahtumissa on hankala pysyä kärryillä. Eipä sillä että paljoa kiinnostaisi, tosin. Huumoriarvoa ja hieman karaktääriä (olen aina halunnut käyttää tuota sanaa) tulee kuitenkin peliin tehdyistä live action -pätkistä, joissa b-luokan näyttelijät pistävät parastaan:

Jos jätetään vastenmielinen ja ankea kuvasuunnittelu sikseen, pelattavuus toimii. Peli on hämmästyttävän hyvän näköinen ja terävä jopa nykytelkkarissa, pyörii nykimättä ja ohjaus on sujuvaa. Paremmilla puitteilla tämä olisi voinut olla todella hyväkin. Pelissä on tavanomaisten aseiden (jotka on naamioitu avaruusaseiksi, vaikka vastaavat perus pistoolia, haulikkoa ja niin edelleen) lisäksi psyykkisiä voimia (hieman Bioshockin tapaan), mutta niiden käyttö ei poikkea aseiden käytöstä oikeastaan lainkaan. Pientä kikkailua voi harrastaa siinä, että psyykkiset voimat käyttävät kaikki samaa energiaa, eli pitää miettiä käyttääkö tehokkaita hyökkäysvoimia vai säästää psyykkiset energiat elinvoiman palauttamiseen. Lisää psyykkistä energiaa voi imeä vihollisilta, mikä on hieman hankalaa, koska samalla riskeeraa itsensä. Musiikki on paikoin tunnelmallista, mutta ei tee vaikutusta samalla tavoin kuin esimerkiksi R&C-sarjan musiikit.

Pelistä ei löydy kuin rumia kuvia, koska se on sitä.

En päässyt peliä loppuun asti, vaikka Internetissä peliä sanotaankin helpoksi. Pelasin normaalitasolla ja tuntui että silti sai miettiä miten hyökkää vihollisten kimppuun. Tekoälyn sijaan tämän pelin kohdalla täytyy puhua -älyttömyydestä, sillä viholliset hyökkäävät ainoastaan yhdellä tavalla - suoraan päin rynnäten, aseet laulaen. Mistään hienostuneesta väistelystä ei tiedetty mitään vielä herran vuonna '96.

Ennen vanhaan peleissä oli sellaiset ohjekirjat, että niitä jaksoi lukea läpikin. Ilahduttavasti Disruptorin kohdalla sinne on ujutettu vitsin tynkää sinne tänne, joskaan mistään Donkey Kong Country -pelien legendaarisuudeesta ei voida puhua.

Ohjekirjan paras vitsi on kuvassa Credits-kohdassa.