keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Pahojen poikien Metroid-musiikkia


Bad Dudes ei välttämättä ole monellekaan tuttu nimi, mutta ainakin pelimusiikkisovituksista perillä oleville se lienee tuttu. Ryhmittymä, johon kuuluu peräti 15 jäsentä (ainakin tällä hetkellä), on tehtaillut jo pidemmän aikaa sovituksia eri pelien musiikeista, kuten Chrono Triggeristä, Castlevania: Symphony of the Nightista, Super Dodge Ballista ja monista muista. Bad Dudesien aiemmasta tuotannosta 2009 julkaistu Chronotorious on erityisen suositeltava tutustumiskohde, sillä Chrono Triggerissä on monien mielestä yksi parhaista pelisoundtrackeista koskaan (ja samalla ehkä sovitetuimpia, ellei nyt Touhou-sarjaa lasketa), eivätkä Bad Dudesien sovitukset ole lainkaan hassumpia. Alkuperäis-soundtrackin takaa löytyvät Yasunori Mitsuda, Final Fantasysta paremmin tunnettu Nobuo Uematsu ja on mukana yksi kappale Noriko Matsuedaltakin.



Nyt Bad Dudes on julkaissut uuden, peräti 71-minuuttisen sovitusalbumin Metroid-sarjan musiikeista pitkäikäisen pelisarjan 25-vuotispäivää kunnioittaakseen. Metroid Arrange 25th Anniversary Album sisältää sovituksia liki pelisarjan koko historian ajalta; osansa saavat Metroid, Metroid II, Super Metroid, Metroid Prime ja Metroid Prime 2. Levylle on saatu mukava kattaus erilaisia kappaleita ikonisesta ensimmäisen Metroidin teemamusiikista Metroid Primen ambientimpiin äänimaisemiin. Super Metroid saa eniten rakkautta osakseen usean kappaleen voimin, mikä ei toisaalta yllätä - onhan se monille varmasti nostalgisin sarjan peleistä (itselleni ainakin) ja sisältää paljon hyvää lähdemateriaalia mistä ammentaa.

Metroidin ajatonta kansitaidetta (USA- ja Eurooppa-versiot).


Musiikkityylien kirjo levyllä on monille pelimusiikkilevyille ominaisen runsasta vaihdellen funkahtavasta rokista elektroniseen drum'n'bassiin, syntikkapoppiin, rauhalliseen pianofiilistelyyn ja jopa laulua (tai lausuntaa) sisältävään posu yanin the next sunriseen, jossa on mukana myös retrompia NES-ääniä, joita saadaan lisää Kunal Majmudarin Credtroidsilla. Monimuotoisuudessaan vaikuttavin on kuitenkin Joshua Morsen In Search of the Last Metroid joka on 13-minuuttinen Super Metroid -sikermä.

Teknisesti ja tuotannoltaan levy on totuttuun tapaan huippuluokkaa, bassot murisevat jykevästi ja kaikki kuulostaa kirkkaalta ja selkeältä.

Levyä myydään Bandcampissa reilun kymmenen euron hintaan (tai hieman halvemmalla digitaalisesti), mutta sen voi myös kuunnella kokonaisuudessaan kyseisellä sivulla, joten ainakaan ei tarvitse ostaa sikaa säkissä vaikka pimeän avaruuden tunnelmissa liikutaankin!

PS. Toinen mainitsemisen arvoinen Metroid-albumin on ehdottomasti Metroid Metalin Varia Suite, muttei siitä nyt sen enempää, vaikka monet kehut sekin ansaitsisi...

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Golfia ja loleja - Super Swing Golf (arvostelu)



PangYa (tunnetaan Suomessa ja muualla Euroopassa nimellä Super Swing Golf) on etenkin Koreassa erittäin suosittu golfpelisarja. Käsittääkseni sitä pelataan enimmäkseen netissä, mutta itse en ole sen nettiominaisuudet sisältävää PC-versiota kokeillut. Sen sijaan Wiissäni on tiuhaan pyörinyt Super Swing Golf, joka on pelisarjan toinen Wiille julkaistu osa. Sarjan nimeämiskäytäntö on vähintäänkin hämmentävä, joten selvennetään:

Alkuperäinen PC:lle julkaistu peli on nimeltään PangYa. Wiille kehitetty ensimmäinen peli on PangYa! Golf With Style, USA:ssa Super Swing Golf ja Japanissa Swing Golf PangYa. Wiin toinen PangYa on Euroopassa nimeltään Super Swing Golf (eli sillä on sama nimi Euroopassa kuin ensimmäisellä osalla Jenkeissä!), USA:ssa Super Swing Golf Season 2 ja Japanissa Swing Golf PangYa 2nd Shot!! (Huutomerkit kuuluvat nimeen.) Vähemmästäkin menee sekaisin.

Kyseessä on pohjimmiltaan melko tavanomainen golf-peli: Wiimotella tehdään lyöntejä kuten Wii Sportsin Golfissa (joskin pelata voi myös ilman liiketunnistusta), ja vähimmillä lyönneillä pallon reikään saanut voittaa. En ole juurikaan muita golf-pelejä pelannut Wii Sportsin golfin lisäksi, mutta veikkaan että monikaan peli ei ole samanlainen kuin PangYa.

PangYan sydän on kattava ja pitkä Tour-pelimuoto, jossa valitaan aluksi kahdesta golffarista (Scout/Hana), jolla lähdetään haastamaan muita. Pelialueiden maisemissa on mukavan paljon vaihtelua Blue Lagoonin paratiisisaarimaisista maisemista kirkkaine, sinisine taivaineen ja vesineen talvisempiin lumi- ja jäämaihin, paahtavaan aavikkoon ja pilvien ylle taivaaseen. Kaikki perus videopelikliseet siis, mikä ei ole oikeastaan huono asia, sillä paljon mieluummin näitä pelailee kuin realistisen kuivakoita ruohokenttiä. Onpahan vaihtelua ja kauniita maisemia.

PangYan hahmokaartia.

Se mikä tuo PangYalle rutkasti persoonallisuutta ja erottaa sen muista golf-peleistä ovat hahmot. Alkuun voisi ajatella että tyypillisiä animekliseitä kierrättävät hahmot ovat vain hölmöjä, mutta kummasti se tuo lisää mielenkiintoa pelaamiseen. Hahmoilla on kuitenkin jonkin verran persoonallisuutta ja jokaisella on jopa oma pieni taustatarinansa, joka avautuu latausruuduissa olevia tekstipätkiä lukemalla. Myös otteluiden väleissä avataan juonta keskusteluiden muodossa, joskaan mitään kovin huikeaa kaunokirjallista taidetta juoni ei ole. Mukavana lisänä peleistä tienattavilla pang-pisteillä (ts. rahalla) voi päivittää mailasettejä paremmiksi, ostaa uusia vaatteita, esineitä ja muuta sellaista. Vaatteet eivät ole pelkästään ulkonäköseikka, vaan ne vaikuttavat myös pelihahmon statseihin. Ne ovat myös välillä hieman... arveluttavia, sillä esimerkiksi 14-vuotiaalle Hanalle saa ostettua pienen pienet bikinit, jotka eivät jätä paljoa arvailun varaan. Tästä peli onkin saanut kaveripiirissä  lempinimen loligolffi. Monet vaatteet tosin ovat hienoja ja mielikuvituksekkaitakin, sisältäen monia hauskoja yksityiskohtia.

Kooh ja... golfmaila.

Söpön animemaisen ulkokuoren alla piilee kuitenkin rautainen pelattavuus, mikä sai kaltaiseni urheilupelejä karttavankin koukuttumaan golfaamaan. Lyönnit lähtevät varmasti parin illan totuttelun jälkeen, eivätkä mokat tunnu johtuvan kuin omasta kädettömyydestä, joskin tarkkana saa olla. Palloon osuessa motesta kajahtava "thwak"-ääni on erittäin onnistunut, ja siitä tulee hyvä fiilis. Hyvän lyönnin merkiksi kuuluva "PangYa!" kuulostaa myös aina yhtä tyydyttävältä. Tällaiset pienet asiat vaikuttavat yllättävän paljon kokemuksen mielekkyyteen. Haastetta myös riittää. Pelin loppua kohden vaikeustasoa kiristetään todella paljon, mutta enimmäkseen peli tuntuu kuitenkin reilulta, joskin haastavalta.

Tarinatilan kartta, jolla siirrytään ottelusta toiseen.

Realismista tingitään myös sillä, että mukana on monenlaisia erikoislyöntejä, apuesineitä ja poweruppeja. Erikoislyönteihin tarvittavaa voimaa kerryttää jokainen lyönti vähitellen mittariin. Etenkin pelin loppua kohden erikoislyönneistä on korvaamaton apu. Esimerkiksi Tomahawk Shotilla pallo lentää korkeassa kaaressa ja pysähtyy juuri siihen missä pallo osuu maahan räjähdyksen saattelemana. Spike Shotilla taas voi kiertää esimerkiksi edessä olevan korkean esteen. Esineillä, joita voi käyttää milloin vain pelissä, voi saada tuulen tyyntymään tai puttauksen liikeradan näkyville.

Jostain syystä pelistä löytyy lähinnä tällaisia kuvia internetistä.

Kaikesta hyvästä huolimatta PangYassa on omat ongelmansakin. Ottelut voivat toisinaan olla uskomattoman turhauttavia, kun vastustaja pistelee täydellisiä lyöntejä reikään. Välillä lyöntiä seuratessa on aivan pihalla mihin suuntaan pallo onkaan lentämässä, kun kamera kuvaa pallon lentorataa ylhäältä päin ja kuvassa näkyy vain tasaisen vihreää ruohoa. Kameraa voi hieman ohjata, muttei se juuri auta. Musiikki saa korvat vuotamaan verta ennen pitkää, ellei satu olemaan rauhallisen hissimusiikin ystävä. Muuten pelistä riittää iloa pitkään, pelattavaa on paljon, se on hauskaa ja moninpelinä varsinkin loistavaa viihdettä. Party-pelinä PangYa ei kuitenkaan toimi välttämättä, sillä aloituskynnys on melko korkea ennen kuin oppii swingin salat.


keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Linkkivinkki: Retrolandet.se

Törmäsin sähköposteja selatessani ruotsalaiseen retropelejä ja -konsoleita sekä pelitarvikkeita myyvään sivustoon Retrolandet.se. Sivuston ymmärtämiseksi on suotavaa hallita hieman toista kotimaista, vaikka aika selkeältä se näyttääkin. Vaikka kyse onkin ruotsalaisesta kaupasta, FAQin mukaan pelejä toimitetaan myös muualle Eurooppaan.

Pelejä löytyy periaatteessa monille vanhoille konsoleille kuten matolaatikko-NES:lle, Super Nintendolle, Nintendo 64:lle ja Sega Master Systemille. Alkuinnostus laantui kuitenkin nopeasti, kun huomasin useimpien pelien olevan tilapäisesti loppu. Super Mario Bros 3:a ja joitain muita yleisempiä pelejä on saatavilla melko kohtuullisin hinnoin, mutta hölmösti sivustolla on listattuna kaikkea kiinnostavaa mitä ei sitten oikeasti olekaan saatavilla. Mukavana lisänä pelien sivuilla on liitettynä Youtube-videoita, jotta saa käsityksen pelistä jos ei tiedä mistä on kyse.

NES-pipo.

Pelejä paremmin tuntuu löytyvän varsin hauskan näköisiä pipoja (jotka ovat vieläpä virallisia, lisensoituja tuotteita), avaimenperiä ja pehmoleluja.



Hienoin juttu olisi ehkä kuitenkin tämä.

Saatavilla vain erikoistilauksena 745 kruunun (noin 83 euroa) hintaan.

Sikäli kun ymmärsin oikein, Donkey Kong -seinäkuviot ovat uudelleenirrotettavia tarroja, joten liisterin kanssa ei tarvitse tapella. Tämän rinnalla kalpenee kyllä hienoinkin Vallilan tapetti tai Marimekon Unikko-kuosi.

lauantai 3. joulukuuta 2011

Vanhassa vara parempi? - Ratchet & Clank vs. Tools of Destruction


Liekö kyse vanhenemisesta vai mistä, mutta monesti uusia pelejä pelatessa huomaan, kuinka paljon paremmilta vanhat pelit tuntuvatkaan. Toki päinvastaisiakin tapauksia löytyy enemmän kuin Mariossa kolikoita, mutta silti sitä usein huomaa kummastelevansa kuinka jopa saman pelisarjan aiempi osa on monella tapaa seuraajiaan parempi. Viimeisin vastaantullut esimerkki on ihka ensimmäinen Ratchet & Clank.

Pelasin pari kuukautta sitten Ratchet & Clank sarjan PS3-debyytin Tools of Destructionin läpi. Mitään kovin uutta ja ihmeellistä sillä ei kuitenkaan ollut tarjottavana todella hienon grafiikan lisäksi. Pelattavuus kuitenkin oli erittäin sujuvaa joka tilanteessa - vähempää nyt ei odottaisikaan sarjan viidenneltä osalta. Mukana on myös kaikenlaisia hauskoja aseita, joista suosikkini on ehdottomasti Groovetron eli discopallo. Heitä maahan ja katso kuinka viholliset pistävät tanssiksi! (Ja ammu ne siinä samalla vaivattomasti). Peliin on ympätty myös tanssiaiheinen minipeli, jonka idea on tuttu monista muista rytmipeleistä; tatilla osoitetaan määrättyyn suuntaan ja Ratchet tekee tanssiliikkeitä sen mukaisesti. Joistakin hauskoista aseista huolimatta välillä tuntui että niitä oli liikaakin. Useimmiten tuli vain käytettyä uusinta - ja sen myötä parasta - asetta tai ammusten loppuessa kaikkia muita vuorollaan. Pahimpiiin pomoihin kun piti tyhjentää melkein kaikkien aseiden kaikki ammukset, mikä menee jo naurettavaksi, ja ennen kaikkea tylsäksi, kun ammuskeluun turtuu. Ongelma ei kuitenkaan vaivannut pelkästään pomotaisteluita, vaan kenttäsuunnittelu lipui etenkin pelin loppupuolella laiskanpuoleiseksi kierrätykseksi. Tuntui että loppupään planeetat oli juuri ja juuri saatu pelin deadlinen lähestyessä valmiiksi, mutta sitten niihin ei oltu ehditty tekemään juuri sisältöä. Monissa kun ainoana tavoitteena on kävellä planeetan halki mäiskien vastaantulevat viholliset ja kerätä jokin esine. Tylsää.

Pääosasankarit.

Ensimmäinen Ratchet & Clank sen sijaan iskee jopa lujempaa kuin Tools of Destruction. Aiemmin olen ToDin lisäksi pelannut sarjan toista osaa, joskin siitä on jo vuosia joten muistikuvat ovat melkoisen hataria. Heti pelin alussa käsikirjoitus vaikuttaa paremmalta kuin ToDin, mihin ei tosin paljon vaadita. Mutta kun harjoitteluosiona toimivan esteradan läpi päästyään vastassa odottaa itäsaksalaiselta kuulantyöntäjältä näyttävä ja kuulostavan tuhti täti, joka mongertaa vahvasti saksalaisittain englantia, vääntyvät suupielet hymyyn väkisinkin. Valitettavasti tämä jää ainoaksi oikeasti hauskaksi jutuksi pelissä, muut vitsit kun ovat hyvin tavanomaista sanailua ja slapstick-huumoria. Pelattavuus kuitenkin vakuuttaa.

Ensimmäinen Ratchet & Clank on nimittäin ilahduttavasti huomattavasti PS3-serkkuaan haastavampi. Melko leppoisaa meno silti on, mutta aivan huolettomasti ei sentään voi painella eteenpäin. Kuolema korjaa kiperimmissä tilanteissa ja joitain kohtia saa jopa hinkata useamman kerran, mutta epäreilulta haasteet eivät tunnu missään vaiheessa, ohjaus kun toimii hyvin. Kameraa saa olla säätämässä välillä, mutta pääsääntöisesti sekin toimii hyvin.

Pelattavuuteen on saatu mukavasti vaihtelua. Perusammuskelua rytmitetään leijulautakisailulla, Star Fox -henkisellä avaruuslentelyräiskinnällä (jonka ohjaus vieläpä toimii paremmin kuin ToD:in vastaavassa) ja myöhemmässä vaiheessa peliä vihollisia pääsee jopa runttaamaan jättimäiseen kokoon paisutetulla Clankilla. Ei voi kun ihmetellä miten sama pelimoottori on saatu taipumaan näin moneen, ja vieläpä niin että kaikki erilaiset osiot toimivat hyvin. Myös kenttäsuunnittelussa piisaa vaihtelua, kun välillä sukellellaan veden alla, kävellään magneettikengillä avaruusaluksen pinnalla tai grindataan raiteita pitkin grindbootseilla. Lukituksen puute vihollisiin häiritsee ehkäpä eniten pelattavuutta, mutta senkin ominaisuuden saa käyttöönsä kunhan löytää raketti-lisäosan Clankille.

Pelin japanilaisen version kansi.

Graafisesti peli tietenkin häviää uudemmille osilleen, mutta tyylikkäältä peli näyttää silti. Pelin ilme on sarjakuvamaisen pelkistetty ja kuvasuunnittelu hienoa, ja tästä johtuen R&C on ihmeen hyvin aikaa kestänyt. Kaikki vieläpä pyörii silkinpehmeästi 60 fps -vauhdilla. Etenkin planeettojen aloitusruutujen maisemat ovat kauniita ja tyylikkäitä jopa nykymittapuulla, silmiinpistävimpänä erona lähinnä alhaisen resoluution mukana tuleva rosoisuus.

Ja mikä oli tämän jutun pointti? Se, että on samalla huvittavaa ja hieman surullista huomata, miten pelisarja ei ole juurikaan muuttunut saati kehittynyt vuosien varrella. Tuntuu, että vaikka uusia hauskoja juttuja (kuten aseita) onkin keksitty ja lisätty peliin, niin pohjimmiltaan peli on sitä samaa kuin ennenkin. Toisaalta tämä on myös kehu, sillä ensimmäinen Ratchet & Clank on hyvää ja toimivaa viihdettä nykyäänkin. Pelisarjalle ominaiset elementit, kuten huumori, hauskat aseet, sivutehtävät, mieleenpainuvat hahmot, hyvin suunnitellut ja toisistaan eroavat planeetat, ovenavaus-puzzlet ja kaikenlaiset vempaimet ovat jo ensimmäisessä osassa mukana. Pelin parasta antia ovat puzzlet ja osuudet, joissa ohjataan Clankia tai Ratchetia yksinään, hyödyntäen esimerkiksi Clankin kykyä hallita muita robotteja tai sen pientä kokoa. Yksinkertaista, mutta toimivaa. David Bergeaudin musiikki on myös mieleenpainuvaa, mistä seuraavassa kirjoituksessa lisää. Tämä vertailu olisi tosin ollut parempi tehdä sarjan oikeasti uusimpaan yksinpeli-osaan A Crack in Timeen verraten, mutta ehkäpä senkin vuoro tulee aikanaan, kunhan ehtii sitäkin pelata.