Vanhassa vara parempi? - Ratchet & Clank vs. Tools of Destruction

Liekö kyse vanhenemisesta vai mistä, mutta monesti uusia pelejä pelatessa huomaan, kuinka paljon paremmilta vanhat pelit tuntuvatkaan. Toki päinvastaisiakin tapauksia löytyy enemmän kuin Mariossa kolikoita, mutta silti sitä usein huomaa kummastelevansa kuinka jopa saman pelisarjan aiempi osa on monella tapaa seuraajiaan parempi. Viimeisin vastaantullut esimerkki on ihka ensimmäinen Ratchet & Clank.

Pelasin pari kuukautta sitten Ratchet & Clank sarjan PS3-debyytin Tools of Destructionin läpi. Mitään kovin uutta ja ihmeellistä sillä ei kuitenkaan ollut tarjottavana todella hienon grafiikan lisäksi. Pelattavuus kuitenkin oli erittäin sujuvaa joka tilanteessa - vähempää nyt ei odottaisikaan sarjan viidenneltä osalta. Mukana on myös kaikenlaisia hauskoja aseita, joista suosikkini on ehdottomasti Groovetron eli discopallo. Heitä maahan ja katso kuinka viholliset pistävät tanssiksi! (Ja ammu ne siinä samalla vaivattomasti). Peliin on ympätty myös tanssiaiheinen minipeli, jonka idea on tuttu monista muista rytmipeleistä; tatilla osoitetaan määrättyyn suuntaan ja Ratchet tekee tanssiliikkeitä sen mukaisesti. Joistakin hauskoista aseista huolimatta välillä tuntui että niitä oli liikaakin. Useimmiten tuli vain käytettyä uusinta - ja sen myötä parasta - asetta tai ammusten loppuessa kaikkia muita vuorollaan. Pahimpiiin pomoihin kun piti tyhjentää melkein kaikkien aseiden kaikki ammukset, mikä menee jo naurettavaksi, ja ennen kaikkea tylsäksi, kun ammuskeluun turtuu. Ongelma ei kuitenkaan vaivannut pelkästään pomotaisteluita, vaan kenttäsuunnittelu lipui etenkin pelin loppupuolella laiskanpuoleiseksi kierrätykseksi. Tuntui että loppupään planeetat oli juuri ja juuri saatu pelin deadlinen lähestyessä valmiiksi, mutta sitten niihin ei oltu ehditty tekemään juuri sisältöä. Monissa kun ainoana tavoitteena on kävellä planeetan halki mäiskien vastaantulevat viholliset ja kerätä jokin esine. Tylsää.

Pääosasankarit.

Ensimmäinen Ratchet & Clank sen sijaan iskee jopa lujempaa kuin Tools of Destruction. Aiemmin olen ToDin lisäksi pelannut sarjan toista osaa, joskin siitä on jo vuosia joten muistikuvat ovat melkoisen hataria. Heti pelin alussa käsikirjoitus vaikuttaa paremmalta kuin ToDin, mihin ei tosin paljon vaadita. Mutta kun harjoitteluosiona toimivan esteradan läpi päästyään vastassa odottaa itäsaksalaiselta kuulantyöntäjältä näyttävä ja kuulostavan tuhti täti, joka mongertaa vahvasti saksalaisittain englantia, vääntyvät suupielet hymyyn väkisinkin. Valitettavasti tämä jää ainoaksi oikeasti hauskaksi jutuksi pelissä, muut vitsit kun ovat hyvin tavanomaista sanailua ja slapstick-huumoria. Pelattavuus kuitenkin vakuuttaa.

Ensimmäinen Ratchet & Clank on nimittäin ilahduttavasti huomattavasti PS3-serkkuaan haastavampi. Melko leppoisaa meno silti on, mutta aivan huolettomasti ei sentään voi painella eteenpäin. Kuolema korjaa kiperimmissä tilanteissa ja joitain kohtia saa jopa hinkata useamman kerran, mutta epäreilulta haasteet eivät tunnu missään vaiheessa, ohjaus kun toimii hyvin. Kameraa saa olla säätämässä välillä, mutta pääsääntöisesti sekin toimii hyvin.

Pelattavuuteen on saatu mukavasti vaihtelua. Perusammuskelua rytmitetään leijulautakisailulla, Star Fox -henkisellä avaruuslentelyräiskinnällä (jonka ohjaus vieläpä toimii paremmin kuin ToD:in vastaavassa) ja myöhemmässä vaiheessa peliä vihollisia pääsee jopa runttaamaan jättimäiseen kokoon paisutetulla Clankilla. Ei voi kun ihmetellä miten sama pelimoottori on saatu taipumaan näin moneen, ja vieläpä niin että kaikki erilaiset osiot toimivat hyvin. Myös kenttäsuunnittelussa piisaa vaihtelua, kun välillä sukellellaan veden alla, kävellään magneettikengillä avaruusaluksen pinnalla tai grindataan raiteita pitkin grindbootseilla. Lukituksen puute vihollisiin häiritsee ehkäpä eniten pelattavuutta, mutta senkin ominaisuuden saa käyttöönsä kunhan löytää raketti-lisäosan Clankille.

Pelin japanilaisen version kansi.

Graafisesti peli tietenkin häviää uudemmille osilleen, mutta tyylikkäältä peli näyttää silti. Pelin ilme on sarjakuvamaisen pelkistetty ja kuvasuunnittelu hienoa, ja tästä johtuen R&C on ihmeen hyvin aikaa kestänyt. Kaikki vieläpä pyörii silkinpehmeästi 60 fps -vauhdilla. Etenkin planeettojen aloitusruutujen maisemat ovat kauniita ja tyylikkäitä jopa nykymittapuulla, silmiinpistävimpänä erona lähinnä alhaisen resoluution mukana tuleva rosoisuus.

Ja mikä oli tämän jutun pointti? Se, että on samalla huvittavaa ja hieman surullista huomata, miten pelisarja ei ole juurikaan muuttunut saati kehittynyt vuosien varrella. Tuntuu, että vaikka uusia hauskoja juttuja (kuten aseita) onkin keksitty ja lisätty peliin, niin pohjimmiltaan peli on sitä samaa kuin ennenkin. Toisaalta tämä on myös kehu, sillä ensimmäinen Ratchet & Clank on hyvää ja toimivaa viihdettä nykyäänkin. Pelisarjalle ominaiset elementit, kuten huumori, hauskat aseet, sivutehtävät, mieleenpainuvat hahmot, hyvin suunnitellut ja toisistaan eroavat planeetat, ovenavaus-puzzlet ja kaikenlaiset vempaimet ovat jo ensimmäisessä osassa mukana. Pelin parasta antia ovat puzzlet ja osuudet, joissa ohjataan Clankia tai Ratchetia yksinään, hyödyntäen esimerkiksi Clankin kykyä hallita muita robotteja tai sen pientä kokoa. Yksinkertaista, mutta toimivaa. David Bergeaudin musiikki on myös mieleenpainuvaa, mistä seuraavassa kirjoituksessa lisää. Tämä vertailu olisi tosin ollut parempi tehdä sarjan oikeasti uusimpaan yksinpeli-osaan A Crack in Timeen verraten, mutta ehkäpä senkin vuoro tulee aikanaan, kunhan ehtii sitäkin pelata.