Duck Tales 2 (NES)

Jokunen aika sitten kirjoitin NESin DuckTalesista, ja silloin juttua kirjoittaessani törmäsin tietoon, että pelillä on jatko-osa, josta en ollut koskaan kuullutkaan. Alkuperäisestä pelistä pidän kovin, ja mielestäni se kuuluu ehdottomasti NES-kirjaston helmiin, joten luonnollisesti niin hyvän pelin jatko-osa oli pakko ottaa seuraavaksi pelattavaksi.

DuckTales 2 julkaistiin edeltäjänsä tapaan NESille, mutta, kuten ensimmäinenkin osa, on se käännetty lisäksi GameBoylle. Peli kuitenkin julkaistiin harmillisesti hieman huonoon aikaan vuonna 1993 - olihan Super Nintendo ollut markkinoilla jo pidempään, ja NESiä oltiin hitaasti mutta vääjämättä hautaamassa, kun yleisö katseli jo uusien 16-bittisten koneiden perään. Uudet koneet, Nintendon SNES ja Segan Megadrive, tarjosivat sellaisen harppauksen grafiikan näyttävyydessä ja kehittyneempien ääniominaisuuksien muodossa, että NESille vielä julkaistavien pelien piti todella taistella elintilasta.

Ajankohta ja kova kilpailu näkyvät siinä, miten peli ilmestyessään meni monilta ohi, itseni mukaan luettuna. Meillä ei tosin koskaan NESiä omana ollutkaan, mikä tietysti vaikutti asiaan (ja tietysti se, että peleihin törmäsi ajalla ennen internetiä lähinnä sattumalta, kun uusista peleistä kuuli melkeinpä ainoastaan pelikauppaan kävelemällä, tai Nintendo-lehteä lukemalla). Harmillista tämä on siksi, että peli on varsin hyvä.

Jatko-osa, niin hyvässä kuin pahassa

DuckTales 2 on yksinkertaisesti lisää samaa, mitä ensimmäinen osa tarjosi: uusia kenttiä, uusia vihollisia, lisää löydettäviä aarteita, paljon salaisia reittejä ja joitain pieniä pelillisiä uudistuksia. Näistä uudistuksista ehkä tavallaan suurin on se, että nyt kenttiä voi pelata haluamassaan järjestyksessä, ja myös palata niihin keräämään aarteita ja rahaa. Tavallaan siksi, että käytännössä kentät on parasta pelata tietyssä järjestyksessä, jos haluaa saada suurimman saaliin.

 

Sininen taivas, pirteät värit, iloinen musiikki. Mitä sitä muuta tarvitaan?

Tällä kertaa rahalla tosin tekeekin jotain, sillä kenttien välissä sitä voi vaihtaa erilaisiin apuesineisiin, kuten kermakakkuun (siitä saa energiat täyteet, tietysti), Roopen näköisnukkeen (1-UP), palluraan, jolla voi jatkaa game overin yllättäessä ja niin edelleen. Näille on vaikeimmissa kentissä käyttöä, sillä jotkin pomovastuksista ovat varsin kinkkisiä.

Roopen hienoon kävely-/hyppykeppiin (miksei sellaisia myydä missään?) saa päivityksiä aina jossain kentän uumenissa hengaavalta Pelle Pelottomalta. Päivitykset mm. antavat keppiin kovemman kärjen, jolloin sillä pystyy tuhoamaan tiiliä, jotka eivät tavallisella kepille mene rikki. Mitään kovin huikeita muutoksia, kuten vaikkapa korkeammalle ulottuvaa hyppyvoimaa, keppiin ei tule, mutta parannukset ovat silti hauska lisäelementti peliin.

Aiemman pelin tapaan muitakin Ankkalinnalaisia tapaa kentistä, ja he kertovat pieniä vinkkejä tai muuta tyhjänpäiväistä lätinää. Heimo Huiman englanninkielinen nimi on muuten Launchpad McDuck. Se on sikäli sopivaa, että Heimon kautta kentistä pääsee palaamaan kotiin, jos haluaa varmistaa, että rahat pysyvät tallessa.

Eksoottisia maita ja lanteita ketkuttavaa musiikkia

Tällä kertaa aarteita kerätään Niagaran putouksilla, Bermudassa, Mun saarella, Egyptissä ja Roopen kotimaisemissa Skotlannissa. Näiden lisäksi keräämällä kaikki seitsemän aarrekartan palaa, joita löytyy jokaisesta kentästä (yhden saa pelin aloittaessa ja yhden voi ostaa kaupasta), avautuu lisäkenttä, McAnkkain klaanin sukulinnan kellari.

Kartta kellarista. Ehkä pelin monimutkaisin ja eniten salapaikkoja sisältävä kenttä.

Aluksi en ollut ollut pelistä kovin innoisssani - kenttädesign vaikutti tylsältä, musiikki huonolta ja päällimmäinen tunne oli, että tämä on kovin tuttua. Kuitenkin mitä enemmän peliä pelasin, sitä enemmän aloin siitä pitää. Kentistä nimittäin löytyy ilahduttavan paljon kaikenlaisia salareittejä ja aarrekätköjä, joita osaa saa etsiä ihan tosissaan. Kaikki on kuitenkin löydettävissä ilman Gamefaqsiin turvautumista.

Ulkoasultaan jatko-osa jatkaa ensimmäisen osan värikästä, sarjakuvamaista linjaa, ollen yksi näteimmistä NES-peleistä. Tunnelma ulottuu myös kenttädesiginiin, sillä esim. merirosvolaivaan sijoittuvassa Bermudassa kiipeillään köysissä ja Egyptissä vaarana on vajota juoksuhiekkaan. Yleensä konsolien elinkaaren lopussa julkaistut pelit tuppaavat olemaan parhaimman näköisiä, kun kehittäjät ovat oppineet tuntemaan tekniikan salat, joten sikäli tämä ei ole yllättävää. Jos jonkun silmään NES-pelit näyttävät kaikki samanlaiselta, niin ei tarvitse kuin katsoa esim. Balloon Fightia, Excite Bikea tai jotain vastaavaa, niin kehityksen huomaa hyvin.

Balloon Fight.

Bermudan merirosvolaiva.

Alkunihkeys muuttui musiikinkin suhteen, kun pääsin Egyptiin, jonka musiikki on hyvin Castlevaniamainen. Hieman etninen ja mystinen, lähi-itämainen tunnelma sopii pyramidin kätköihin oivasti. Kuitenkin aivan ehdoton huippu tulee ikään kuin palkintona, kun viimeinenkin kenttä on läpi. Silloin siirrytään Kulta-Into Piin laivalle, jossa soi tämä aivan huikea tiluttelu. Oli pakko pistää peli tauolle, ja kuunnella tätä. Siis eihän tästä voi saada tarpeekseen! Kiinnostaisi tietää mitä muuta säveltäjä Minae Fujii on tehnyt, ainakin Mega Man 4:ää. (Kuuntele myös GB-versio, ei huono sekään.)

Mega Mania mukana luomassa ollut Keiji Inafune on muuten ollut näiden molempien Duck Talesien graafisena suunnittelijana, mikä kyllä näkyy ilmeestä.

Loppujen lopuksi Duck Tales 2 ei kuitenkaan tarjoa edeltäjäänsä nähden kovin paljon mitään uutta ja tuntuu ehkä liiankin tutulta; ainakin näin heti ykkösen perään pelattuna. Kentät ovat silti hauskoja pelata, ja niissä on tekemistä ja löydettävää riittävästi. Pelissä on peräti kolme erilaista loppua:  yhden saa, kun pelaa pelin läpi, toisen kun löytää myös aarrekartan palaset ja pelaa bonuskentän ja kolmannen saa jos pääsee pelin läpi ilmaan rahaa (eli aarteita ei saa kerätä lainkaan.). Itse sain näistä kaksi ensimmäistä, mutta kolmatta en jaksanut enää yrittää vain yhden hieman erilaisen lopetuskuvan toivossa. Jos siis haluaa samaa lisää, sitä myös saa.